Näin kuvaan auringonpilkut digikameralla

Kun puhutaan Auringon valokuvaamisesta digikameralla, ensimmäisenä perinteisesti tulee mieleen aurinkosuotimella varustettu kaukoputki, jonka perään on kiinnitetty digikamera eli järjestelmäkamera tai CCD- tai CMOS-kamera.

Hieman yli kymmenkunta vuotta sitten markkinoille tuli eri valmistajilta niin sanottuja superzoom-kameroita, joiden pitkä polttoväli mahdollistaa Auringon kuvaamisen jopa ilman kaukoputkea. Superzoom-kameroiden etuna kaukoputki + kamera -yhdistelmään verrattuna on kaluston keveys ja pieni koko.

Tästä on huomattavaa etua siinä mielessä, että kuvien ottaminen ei ainakaan jää siitä kiinni, ettei viitsisi raahata painavaa kaukoputkea pihalle vain todetaksesi taivaan vetäytyneen pilveen laittaessasi välineitä kasaan. Superzoom-kameran kanssa menet vain ulos kuvaamaan, ja kuvaamisen voi hoitaa periaatteessa missä vain, vaikka matkalla töihin.

Jonkinlaista parhaimmistoa superzoom-kameroiden saralla on jo pitkään edustanut Nikon Coolpix P900 / P1000 -sarja, joka asianmukaisella aurinkosuotimella varustettuna mahdollistaa laadukkaat aurinkokuvat.

Oma kamerani, Nikon Coolpix P900, on palvellut pääasiassa Auringon ja Kuun kuvaamisessa jo reilut 12 vuotta varsin menestyksekkäästi, eikä itselläni ole ollut tarvetta päivittää kameraa uudempaan malliin, koska se edelleen toimii moitteetta.

Auringon kuvaamisessa tärkeintä on suojata sekä silmät että kameran kenno vaurioilta. AstroSolar-kalvosta tehty aurinkosuodin on yleensä halvin ja helpoin ratkaisu.

Kameran objektiivin eteen aurinkosuodattimen valmistaa helposti esimerkiksi ylimääräisestä linssinsuojalasista tai UV-suotimesta, jonka lasin kiristysrenkaaseen AstroSolar-kalvo liimataan ja itse suodinlasi poistetaan ylimääräisten lasipintojen välttämiseksi.

Aurinkoa kuvattaessa kannattaa ottaa huomioon ilmakehän häiriöt. Mitä korkeammalla Aurinko on taivaalla, sitä lyhyemmän matkan valo kulkee ilmakehän läpi ja sitä paremmat mahdollisuudet on saada terävä kuva.

Kesällä tämä ei ole ongelma, sillä Aurinko on suurimman osan vuorokaudesta korkealla taivaalla, mutta talvella Aurinko on yleensä varsin matalalla ja tällöin myös ilmakehän häiriöt voimakkaita.

Talviaikaan ajoitan Auringon kuvaamisen mahdollisimman lähelle sitä hetkeä, kun se on korkeimmillaan taivaalla. Tästä huolimatta ilmakehän häiriöt ovat marras-tammikuussa varsin voimakkaita ja usein joutuu tyytymään suttuisiin kuviin.

Kuvia kannattaa ottaa yleensä noin 20–30 kappaletta, sillä kaikki kuvat eivät aina välttämättä ole teräviä joko ilmakehän häiriöistä, kameran tarkennusvirheistä tai kuvaajasta johtuen. Kun kuvia on riittävästi, niistä voi tietokoneen äärellä karsia epätarkat ja muuten epäonnistuneet pois ja jäljelle jää silti teräviäkin kuvia.

Kuvaamisen jälkeen kuvat siirretään tietokoneelle, ja ne saa kätevästi nimettyä uudelleen päivämäärän ja kellonajan mukaisesti Advanced Renamer -nimisellä ohjelmalla tyyliin 20260102-110212.jpg. Tällä tavoin nimeämällä ja käyttämällä kuvauspäivän mukaan järjesteltyjä kansioita pysyy suunnilleen selvillä, milloin kukin kuva on otettu.

Tämän jälkeen on hyvä avata kuvat Windowsin valokuvaohjelmaan ja selata kuvat läpi. Epätarkat, suttuiset ja muuten epäonnistuneet kuvat voi tässä vaiheessa poistaa turhaa tilaa viemästä.

High Pass -terävöityksessä pohjakuvasta kopioidaan uusi taso Ctrl+J-näppäinyhdistelmällä, jonka jälkeen uusi taso käsitellään High Pass -suotimella. High Pass -suotimen arvoksi ei kannata asettaa kuin maksimissaan 1,2 px ja vähintään 0,9 px.

Tämän jälkeen tason sekoitustilaksi valitaan Overlay, jolloin taso muuttuu läpinäkyväksi ja samalla terävöittää pääkuvaa. Terävöityksen määrää pystyy hallitsemaan tason läpinäkyvyyttä säätämällä, mutta yleensä 100 % toimii hyvin. Lopuksi tasot yhdistetään.

High Pass -terävöityksellä voidaan parantaa esimerkiksi ilmakehän lämpöväreilyn vuoksi suttuista kuvaa jonkin verran, ja se toimii usein paremmin kuin muut terävöitysmenetelmät.